Pääsivu

 

Minä Leena Takalo

Koirat ja minä

Luonnossa

Henkireikä

 

Nukkeateljee

RUSKAVAELLUS SAARISELÄLLE 7. – 14.9.2003 

 

Mukana: Leena Takalo,   OULU
  Vilja Takalo,     TAMPERE
  Ronja Takalo,   OULU (koira)
   
Retkikohde: Urho Kekkosen kansallispuisto, Saariselkä
     
Etapit: Su    7.9. klo 7.55       Oulu – Pudasjärvi – Ranua – Kakslauttanen
    klo 15.15      Kakslauttanen – Pikku Vuomaselkä
    Välituvanojan keskipaikkeilla
  Ma   8.9. Pikku Vuomaselkä – Kopsusjärvi
  Ti     9.9. Kopsusjärvi – Suomunruoktu – Kotalampi – Vintiläoja
  Ke  10.9 Vintiläoja – Tuiskukuru
  To  11.9. Tuiskukuru – Luirojärvi
  Pe  12.9. Luirojärvi – Ampuoja - Palovankka – Padagova-
  La  13.9. Padagova – Kotaköngäs – Hikioja -  Rautulampi – Rautuvankka
  Su  14.9. RautuvankkaKiilopää  klo 12.00
     klo 14.20   Kiilopää -  Pudasjärvi – Oulu klo 21.30
  Ma 15.9.  Oulu – Kalajoki - Tampere
 

Vaellusreittimme. Punaiset pallot on yöpymisiä

 

MUISTOJA RUSKAVAELLUKSELTA 7.-14.9.2003

 

Olin jo monta vuotta luvannut koiralleni Ronjalle, että hän pääsee mukaani ”raskaalle” ruskavaellukselle Lappiin. Koiraa ei kuitenkaan ollut huolittu aikaisemmin tilausbusseihin. Ainahan löytyy yksi allerginen ihminen bussista, joka panee heittämään karvaturrit ulos. Päädyin siis julkiseen liikenteeseen, jossa Suomessa pätee sääntö ”…joka ensiksi ehtii, saa jäädä”.Äidin sylissä on turvallista matkustaa 

Sain värvätyksi Tiitun mukaani reissuun. Yksin olisi vaarallista mennä erämaahan, varsinkaan, kun Ronja ei ole koulutettu miksikään opaskoiraksi. Kalliiksihan se tuli, kun tyttärelle ja koiralle piti ostaa rinkka, Tiitulle saappaat ja yhteiseksi vaellusteltta. Selvisimme kuitenkin vanhoilla makuupusseilla ja vaatetuksella. Hankin kuitenkin uuden kompassin, kartat, kirveen, sahan, vesipussin, päivärepun ja itselleni sateenpitävän hatun. Sittenhän tulee vielä ne herkut: retkimuonat ja vanukkaat ym. ja lisäksi koiralle aktiivikoiranmuroja, jotka olivat puolta kalliimpia. Äidin visa vinkui elo-syyskuun taipeessa noin tuhannen euron verran. No, se on varmaan tämän vuoden ainoa loma. Ja jos ei kukaan enää halua vaeltaa minun kanssani (viittaan parin vuoden takaiseen episodiin), niin rahallahan saa seuraneidin ostetuksi. Onneksi ainoa uskollinen on minun koirani, joka rakastaa minua köyhänä ja rikkaana, hajuveden ja tervaksen hajuisena, ja seuraa minua, minne sitten vaellankin. 

Vakiovuorobussissa Oulusta Saariselälle oli muitakin koiria: yksi musta Elli, jonka kanssa Ronja otti penkkien alla pienet tappelut. Minä vedin sitä takapuolesta, niin, että käteen jäi isot karvatukot.

Siitä selvittiin ilman ruumihia, mutta loppumatka menikin sitten äidin sylissä maisemia (ja poroja) ihaillen. Onneksi Rovaniemellä ja Sodankylässä oli pitempi tauko, että päästiin vähän jaloittelemaan ja peuhaamaan puistossa. Seitsemän tunnin matka sujui odottamattoman nopeasti ja ilman kommelluksia. 

Kakslauttaseen tulimme kello 15.15. Pakkasimme siviilivaatteet syveSodankylässä sai välillä makoilla puistossammälle reppuun ja vaellustamineet päälle. Olimme varanneet talvivaatteet, koska syyskuun ensimmäisellä viikolla oli jo satanut lunta ja lämpölukemat olivat olleet jo pitkään miinuksen puolella. Olimme siis varautuneet arktiseen vaellukseen, mutta kuinkas kävi. Koko viikon, viimeistä tuntia lukuun ottamatta, saimme nauttia Lapin oloihin poikkeuksellisista helleilmoista (yli 20 astetta).

Olimme varautuneet vaeltamaan sunnuntaina vain pari kolme tuntia, vain pois maalikylistä. Oli kiire tyhjentämään rinkkaa ruokalastista. Oma rinkkani painoi vajaat 30 kg ja Ronjan n. 4 kg.Ensimmäisenä iltana ruoka vielä maistui

Kovan istumisen jälkeen oli kuitenkin kiva liikkua. Valokuvasimme mennessämme kylän koiria, koska Tiitulla on lähiaikoina valokuvanäyttely, jonka aiheena on koiran elämä. Ohitimme 250 koiran huskitarhan. Ronja pysytteli tiiviisti äidin vierellä häntä koipien välissä, kun nuo kaikki 250 hurjimusta kiroilivat meille aidan takaa. Yllättävästi jaksoimme pomppia Välituvanojan vartta lähes kansallispuiston portille saakka. Laitoimme leirin ojan varteen ja aloimme eka kertaa pystyttämään uutta Halti-telttaamme. Ilta oli lämmin, leiripaikka  ja auringonlasku komea, vettä lähellä, ruoka hyvää ja teltanpohja pehmeä. Koirakin söi kiltisti sille varatun ruoka-annoksen. Kaikki siis hyvin.

Maastohan on kuitenkin sillä puolen Saariselkää vielä hyvin matalaa. Tuntureita emme vielä nähneet, mutta maasto tuntui kohoavan koko ajan. 

Seuraavana päivänä saimme nähdä jo tunturit. Nattaset kohosivat eteläisessä taivaanrannassa, ison Sompion suon takana varsin kesyn näköisinä. Kyllähän se Tammakkolammen rantatöyräskin laittoi jo läähättämään. Pystytimme toisen yön leirimme järvien väliselle harjanteelle. Ronja oli selvinnähden väsynyt, Se ei jaksanut kunnolla syödä. Aktiivimuroista se kieltäytyi totaalisesti. Onneksi kermaisesta pastapussistamme jäi sen verran, että Ronja nuoli sitä sormenpäistäni ja sai vielä palan jäljellä olevaa koiranmakkaraa. Toisen vaelluspäivän sankarit aamulla lähtövalmiina                                                                                       [Takaisin alkuun]

Kopsuksella oli mahtava. Ilma oli leuto ja kuu kumotti lähes täytenä. Aamulla Ronja oli taas virkeänä valmis päivän vaellukselle arvaamatta, että siitä tuli paljon rankempi kuin edellisistä. Lähdimme oikaisemaan Kopsukselta suoraan  ylös tunturiin ihmetellen miksi varsinainen polku lähti kaartamaan itään. Pian huomasimme syyn. Maasto muuttui kuin jättiläisen perunapelloksi: 10 metriä ylös ja toiset 10 alas. Ajattelimme, ettei niitä pikku harjanteita kauan voi riittää, kun kartallekin oli piirretty vain pari. Mutta niitä riitti…ja riitti. No, suomalaisella sisullahan selvitimme sen, mutta väsytimme itsemme, emmekä jaksaneetkaan illalla Tuiskukuruun asti. Näin ollen meiltä jäi Sokostin valtaus pois ohjelmista, kun piti kääntyä jo maantielle päin. 

Punnerruksemme Kopsusselällä palkittiin, sillä aivan tunturin keskellä oli joki, jonka laakso oli erittäin kaunis. Kävelimme samaisen joen rantaa alaspäin ja törmäsimme Suomulle menevään polkuun. Suomunruoktulla söimme vähän rusinoita ja ihastelimme museomökin nostalgista pöytää kaikkine nimikirjoituksineen. Suomujoen pohjoispuolen polku oli muuttunut mönkijäntieksi ja siihen loppui taas erämaan rauha. Monenlaisia retkikuntia ja koneita tuli vastaan ja meni ohi. Ronjakin alkoi hermostua. Lisäksi sen metsästysvaistoa ärsytti alinomaa puskasta pyrähtävä riekkoparvi ja yksi aika suuri porotokka, jota piti tietenkin vähän ärhennellä. Sopankeittopaikallakin oli vaan tuppisuita suomalaismiehiä, jotka vain murahtelivat. Vintiläojan varren polku oli taas sellaista ylösalas menoa, niin että koko tyttöparvi rupesi väsymään. Laitoimme leirin pystyyn vähän ojasta etelään, niin etteivät aamun varhaiset vaeltajat häiritsisi Ronjan unta. Se oli taas puolikuollut ja makasi kerällä leirin ulkopuolella kuulomatkan päässä. Ruoka piti taas syöttää erikoisin keinoin ja ennen nukkumaanmenoa se piti hieroa eläväksi. Rautaisannosta melkein kaikille Suomun Ruoktun museon pihalla

Tein pienen nuotion kaatuneen puun juurakon suojaan ja huomasin, että puun alla asui jo joku, joka oli kantanut talvivarastoihinsa muhevan metsälinnun. Se näytti aivan fasaanilta. Minulle tuli kiire peittämään lintu, ennen kuin Ronja sen keksisi. Joku kettu tai ahma saa sitten ensi talvena syödä savustettua fasaania koiranruokakastikkeella. Ronja ei taas koskenutkaan muroihinsa ja kaasin ne kuukkeleille. 

Yö oli jälleen ihmeellisen lämmin. Talvimakuupussi oli vähän kuuma, varsinkin, kun Ronja hivuttautui yöllä aina meidän väliimme nukkumaan. Sillä oli iltaisin kylmänhorkkakohtauksia ja ne pahenivat loppumatkaa kohti. Siispä kiedoin sen aina heti makuupussiini, kun pysähdyimme ruokatauolle tai leiriin. Ronja käytti makuupussini vihreää puolta, minä keltaista. Merkit viittasivat Ronjan kohdalla siihen, että sen kuntoa oli tarkkailtava. Pienensimme seuraavan päivän vaellustavoitettamme. Luirojärven sijasta jäimme Tuiskukuruun yöksi.                                                                      [Takaisin alkuun]

Jätimme rinkat Tuiskulle ja teimme iltapäivällä retken Tuiskukurun jyrkänteille ja Tuiskupäille. Laskeuduimme alas ojan vartta, joka laskee lähelle autiomajaa. Ei voi muuta kuin huokaista:”Kuinka kaunis voi olla Lapin metsä”. Oli kuin puistossa kävelisi. Ronja oli elementissään, kun sai pomppia ilman rinkkaa. Tulimme leiriin vasta yhdeksän paikkeilla, kun aurinko laski. Olimme lainanneet varmuuden vuoksi taskulampun kalajokilaiselta Jarmo Nevalaiselta, koska omat lamppumme olivat lakanneet toimimasta. Illalla järjestimme juhlaillallisen, koska olin löytänyt kantarelleja Pikkutunturireiden rinteiltä Tiitun ottaessa auringossa päivätorkkuja. Juhla oli vain minulla, koska muut eivät syöneet sieniä. Reiterin Jägertopfiin sekoitettuna sienet maistuivat taivaalliselta.

Pieni nuotiomme vintiläojallaSeuraavana päivänä ylitimme Tuiskutuntureitten harjanteen. Ampupään rinteiltä saattoi jo ihailla varsinaisen Saariselän mahtavien korkeiden tuntureitten jonoa. Vasta silloin  tietää olevansa Lapin

erämaassa. Saavuimme hyvissä ajoin Luirolle ja pystytimme teltan osoitetuille telttapaikoille. Siellä oli oikein kansojen vaellus. Varaustuvat olivat täynnä ja saunat lämpenivät. Ilmassa oli markkinahumua. Yritimme paistaa trangian pannulla lättyjä valmistaikinasta, mutta niistä tuli jotain muuta. Mansikkahillolla terästettynä ne maistuivat kuitenkin hyvältä ja syömishäiriöinen Ronjakin teki kunniaa niille tuhkanharmaille taikinamöykyille. Lahjoitimme taikinamme ja toisen mansikkakiisselipakkauksen eräälle pariskunnalle, joka asui varaustuvassa. Näin tuli sen päivän hyvä työkin tehdyksi. 

Aamulla keitin puuron kämpässä, sillä lähdimme aikaisin liikkeelle. Tunnetusti aamu-uninen Tiitu kannettiin penkinpäähän aamupalalle. Ripeästi saimme aamutoimet tehdyksi ja saappaat jalkaan. Ronjan väsymyksestä johtuen se vapautettiin rinkan kantamisesta ja 4 kiloa muroja ahdettiin äidin rinkkaan. Teimme kuitenkin päätöksen, että jos se ei päivälläkään syö, murot saavat jäädä erämaahan.                                                                                 [Takaisin alkuun] Vasta ampupään rinteiltä avautuu oikea Lappi

Pudotin kalliit silmälasini sinne jonnekin Luiron pihapiiriin. Etsimme monen henkilön ja koiran voimin illalla ja aamulla, mutta niitä ei löytynyt. Loppumatka piti suunnistaa Sepin antaman linkkarin luupin avulla.  

Sokosti jäi valtaamatta, mutta se näyttäytyi meille kyllä kaikessa komeudessaan jo illalla. Ilta oli lämmin ja tyyni. Tunturit heijastuivat järveen ihanasti ja ihmiset valokuvasivat kilvan maisemaa.

Aamulla järven rannat olivat kuitenkin jääriiteessä, kun kävin noutamassa vettä. Saisimme kai viileämmän vaelluspäivän?  Mutta aurinko sulatti nopeasti kuuran heinistä ja saimme jälleen lämpimän vaelluspäivän, mutta syksyn henkäys tuntui jo ilmassa ja ympäristö oli muuttunut värikkäämmäksi. Ruska tosin ei ollut kehuttava. Jäi vähän ruskeanpuoleiseksi edellisen viikon lumentulon takia.Ronja, etsi äitin pudonneet silmälasit! 

Kiersimme nyt Luusuanvaaran pohjoispuolelta, ajattelimme vahan oikaista. Eksyimme kuitenkin polulta ja tulimme samaan paikkaan  kuin, missä edellisenä päivänä olimme ylittäneet Ampuojan. Lähdimme ylös Ampuojaa vaeltaen koko päivän Tuiskupäitten ja Vasanlyömäpäitten välisessä kurussa. Koska meillä oli pitkä päivä edessä. Pidimme 2 soppataukoa. Ensimmäinen oli puolelta päivin Ampuojan ylälatvoilla. Sinne jäivät sitten Ronjan tehomurot  Kuukkelien herkuteltavaksi.                                                                                      [Takaisin alkuun]

Faktatietojen mukaan olen kulkenut tästä kautta Suomulle monta kertaa, mutta koskaan ennen en ole huomannut, kuinka kauniit ovat pienet lähteet vedenjakajan jälkeen, kuinka kaunis on Vasanlyömäpäänojan laakso, Paatsjoen suisto ja Palovanka. Ronja sanoo jäähyväiset aktiivimuroille.

Paatsjoen leiripaikalla keitimme sopat toistamiseen ja Ronja kiedottiin heti makuupussiin, ettei se ala täristä. Nyt kun ei ollut enää muroja, piti syödä sitä, mitä ihmisiltä tippui: näkkileivän murusia, jossa oli paksusti voita päällä. 

Sopan jälkeen jaksoimme marssia vielä muutaman kilometrin. Olimme aikoneet ylittää Suomun vielä illalla. Mutta pimeä tuli nopeasti, emmekä tienneet, millainen silta Kotakönkäällä oli. Niinpä jäimme Suomun etelärannalle Palovanganjoen varressa olevan pienen lammen rannalle. Leiripaikka on nimetty Padagovaksi. Ilta oli jo niin pimeä, että Tiitu ei löytänyt enää leiriin takaisin vedenhakumatkalta. Ronja kävi etsimässä hänet, mutta sammui sen jälkeen totaalisesti ja nukkui tällä kertaa kerällä aivan tulen lähellä, eikä herännyt vaikka häntäkarvat olisivat palaneet. Hinasin koiran telttaan jaloista vetäen ja puin sen päälle metsurin takin ja Irma-tädin tikkihousut. Ruokaa ei sen sisälle tällä kertaa saatu ja aamuruokakin lensi puskaan, kun ranttu koira taas kerran kieltäytyi syömästä. Meillä oli edessä vielä pitkä päivä ja jotain sen piti syödä.Iltanuotiolla Padagovalla. Ronja nukkuu nuotion takana  [Alkuun]

Meidät pelasti Rautulammen kämpälle turisteilta jääneet ”herkut”. Ronja pisteli Blåbandin lihariisipataa kuin ei olisi koskaan kuullutkaan syömishäiriöistä. Olimme kuitenkin jo marssineet Hikiojaa ylös koko päivän ja nousseet Raututuntureille ja taas alas. Olisi sen luullut olevan hirveän väsynyt, mutta nyt, kun se sai ihmisten herkkuja, se virkistyi. Niinpä jatkoimme Rautulammelta vielä matkaa kohti Luulampea. Väsähdimme jossain puolessavälissä ja laitoimme teltan pystyyn  Rautuvankanojan rannalla puuttomalla alueella. Emme tehneet nuotiota, vaan valaisimme leirimme niillä monilla tuikkukynttilöillä, joita olimme kantaneet mukanamme koko matkan. Ronja puettiin taas metsurin vaatteisiin ja pantiin punkkaan.Viimeistä telttapaikkaa etsitään Raututuntureilla [Alkuun]

Heräsimme aikaisin aamulla, koska halusimme  varmasti olla perillä Kiilopäällä ennen bussin lähtöä. Kun ylitimme Kiilopään tunturia, alkoi sataa. Pitihän Tiitun saada kokeilla uutta sadeviittaansa. Ja on aivan epäreilua, että koko vaelluksen ajan olosuhteet ovat olleet niin suotuisat, että ensikertalaiselle ei muodostu kunnioitusta Lapin todellista luontoa kohtaan. Aina ennen on satanut koko viikon, lämpötila on ollut aina nollan pinnassa (nyt 20), jonkun housut ovat revenneet, jonkun saappaat ovat palaneet, joku on mulinut purossa. Nyt ei tapahtunut mitään ikimuistoista. Kaikki oli vaan niin kaunista, lämmintä ja ihanaa. Kukaan ei edes riidellyt, eikä kinastellut tiskivuoroista. Olikohan se totta ollenkaan! [Alkuun]

 Saavuimme Kiilopäälle jo ennen puoltapäivää ja maleksimme baarissa pari tuntia. Joimme maalikylän kahvia ja söimme pyttipannua. Ronja sai lupaamani käristemakkaran. Ronjaa paleli ja sille piti taas pukea metsurin vaatteet. Kaikki ohikulkijat hellanlettatelivat sitä, kun se oli niin söpö.

Bussista piti taistella vielä paikat.  Onnistuimme siinäkin, kun oli varatut liput. Ja matka jatkui.

Kiilopään kammin edustalla. Matka on onnellisesti ohi

 
Pääsivulle Maailmanmatkaaja Ihminen Leena Takalo Henkireikä
Luonnossa Koirat ja minä Kiiltokuvat Linkit