Pääsivu

Ihminen Leena Takalo

Maailmanmatkaaja

Näytä koko taustakuva

Henkireikä

Luonnossa

Linkit

Koirasivu

Suunnitelmia 

 Eläinlääkäri oli ehdottanut koiralleni Ronjalle sterilointia toistuvien valeraskauksien takia ja antanut ymmärtää, että enhän minä missään tapauksessa teettäisi sillä pentuja. Se tarkoitti, että kyllä tässä maailmassa on jo tarpeeksi sekarotuisia koiria. Minä olin jo kauan sitten luvannut Ronjalle, että se saisi kokea äitiyden onnen ja minusta oli kauheaa, että koiraa mitattiin joittenkin rotuoppien mukaan.

Ystävättäreni Kaijan kanssa rupesimme etsiskelemään sopivaa sulhaskandidaattia. Kriteerit olivat:

                      - karvat pitää olla
                      – koko noin 58–60 cm säkäkorkeus
                      – lempeäluontoinen
                      – lurppakorvainen
                      – kauniit silmät.

Minä tietenkin oletin, että jos jälkeläiset perivät puoleksikaan jotain Ronjasta, niistä tulee maailman ihanimpia pentuja. Olin alun perin rakastunut Ronjan silmiin, joten halusin, että ne periytyisivät ainakin tyttöpennuille. Terveys oli tietenkin ensimmäinen kriteeri. 

Kaijan tytär hankki partacollien urospennun ja alustavasti sovittiin, että siitä tulisi isäkandidaatti. Jäimme odottelemaan pojan kehittymistä mieheksi. Mutta toisin kävi. Pennulla oli kiveksissä vikaa ja se jouduttiin leikkaamaan. Tytär hankki uuden pennun, mutta se oli tyttö. Meidän piti tehdä uusi suunnitelma.

Sillä välin koko Kaijan suku oli rakastunut partacollieihinsa. Minä taas lähdin puoleksitoista vuodeksi ulkomaille töihin ja Ronja meni kasvattajalleen hoitoon. Kun palasin ulkomailta, kuulin, että Kaijan tyttären anoppi oli puolestaan ottanut poikapartiksen ja meillä toivo heräsi uudesta sulhasesta.. Jäimme odottamaan pennun varttumista sukukypsäksi. 

Maaliskuun puolella Kaija soitti ja kertoi, että sulhanen oli alkanut osoittaa kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan. Ronjan esijuoksu alkoi samoihin aikoihin. Siinäpä laskeskelimme otollisia seurustelupäiviä. Sitten lähdimme riiuumatkalle Raaheen 3.- 4.huhtikuuta. 

Juuri vuoden täyttänyt sulhanen Tatu osasi kaikki rituaalit hienosti. Luonto hoiti asiat. Me kolme naista,Tatun omistaja Suvi, Kaija ja minä olimme kyllä aika vihreitä astuttajia. Kyllä siellä hiihtoporukoissa Lapissa varmaan naurua riitti, kun Kaija soitti miehellensä Ristolle ja kysyi, mitenkähän nämä koirat saadaan irti toisistaan. Ohjeeksi saimme: ”Odotelkaahan 15 minuuttia!”. Kaikki kävi niin kuin oli ennustettu. Kävin Kalajoella kääntymässä ja tulin seuraavana päivänä vielä uudestaan. Seurustelu jatkui. Ronja vähän ihmetteli innokasta sulhasta, mutta näytti silminnähden nauttivan tilanteesta.

Odotusaika 

Viikot kuluivat eikä mitään näkynyt. Kaija soitteli vähän väliä ja kyseli, tuleeko niitä pentuja. Minä en huomannut mitään ennen kuin toukokuun puolivälissä. Tyttäreni Tiitu tuli kesälomalle Ouluun. Yhdessä kävimme sitten Akuutissa lääkärissä ja röntgenissä. Kuvissa näkyi selvästi neljä pentua. Sain ohjeet raskauden loppuvaiheen ruokintaan ja lääkitykseen. 

Olin jo antanut yhden matolääkeannoksen. Nyt lääkäri määräsi jämäkämpää lääkettä kolmen päivän kuurina ja kielsi lisäkalkin, mikäli penturuokaa syötettiin. Ikääntyvillä koirilla voi liika kalkki aiheuttaa ns. laiskan kohdun eikä synnytys suju normaalisti, varsinkin jos pentuja on vähän.

Matolääke aiheutti kuitenkin Ronjalle pahoinvointia ja se oksenteli ja tärisi. Minä tietenkin säikähdin tärinää ja soittelin asiantuntijoille ja eläinlääkärille. Kaikki sanoivat, että selvä tapaus: synnytys on käynnistynyt. Niin minäkin uskoin ja jäin odottelemaan jatkoa. Mitään ei tapahtunut. Ronja vain läähätti ja jatkoi syömättömyyttään.  Neljäntenä syömättömyyspäivänä soitin Akuuttiin ja kysyin, saanko tulla näyttämään Ronjaa torstaina lääkärille. Kaikki lääkärivuorot olivat täysiä, mutta virkailija pyysi tulemaan aamulla ennen kahdeksaa, jolloin hätätapaukset tutkitaan. Meillä oli tarkoituskin jäädä Ronjan synnytyksen ajaksi kaupunkiin, joten lähdimme Tyrnävältä aikaisin torstaiaamuna 3. kesäkuuta suoraan Akuuttiin.

Lääkärin mielestä tilanne oli normaali, mutta syömättömyys oli alkanut näkyä laihtumisena ja voimien vähenemisenä. Koska laskettu päivä oli vain parin päivän päässä ja pennut rasittivat jo Ronjaa ylenpalttisesti, lääkäri ehdotti keisarinleikkausta.  Kukaan ei arvannut, että pahoinvointi ja tärinä aiheutuivatkin matolääkkeestä. Se selvisi vasta kahden viikon päästä, kun uusi matokuuri annettiin. Annoin luvan leikkaukseen, vaikka se maksoi kuukausitulojeni verran. Ajattelin Ronjan jaksamista. Hannu oli mennyt kotiin jo aamulla ja minä odottelin kaupungilla leikkauksen loppumista. Kymmenen jälkeen palasin Kansankadulle ja minulle kerrottiin, että kaikki oli mennyt hyvin. Äiti nukkui vielä, mutta lapset huusivat jo ruokaa.

Syntynyt neljä ihanaa pentua                                               [Alkuun]

Minulle tuotiin laatikko, jonka pohjalla oli lämpötyyny ja sen päällä neljä suloista hiirulaisen kokoista villiä otusta, kaksi mustaa ja kaksi suklaan ruskeaa, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Olin aina luullut, että vastasyntyneet ovat rauhallisia ja hiljaisia, mutta tämä oli jotakin muuta. Pennut eivät tahtoneet pysyä laatikossaan ja ne vikisivät koko ajan. Hoitaja kehui pentuja virkeiksi ja uteli, mitä rotua ne ovat. Vastasin vain, että ”omaa”. Laskin pennut Ronjan vatsalle ja ne rupesivat kaikki heti imemään. Näky oli aivan ihana. 

Ronjan kynnet leikattiin ja sitä alettiin herätellä. Soitin Hannulle vähän ennen yhtätoista, että hän saa noutaa perheen kotiin. Hannu tuli hetken päästä ja alkoi myös ihastella tulokkaita. Perhe oli siis kasvanut seitsenhenkiseksi. Lapset peiteltiin koriin minun syntymäpäiväksi saamallani kanin nahalla, joka muuttui myöhemmin pyhäinjäännökseksi. Pennut laitettiin vuodevaatelaatikkoon, jonka olin käynyt Kaijan kanssa ostamassa Lähetyksen kehitysavun kirpparilta. Yksi roskiksesta löytynyt vaaleanpunainen täkki leikattiin puoliksi ja lämpölamppu laitettiin lähelle laatikkoa, sillä kesä oli vasta aluillaan ja oli aika koleaa. Ja siinä se oli: Ronjan ja lasten oma pesä.

Kävimme vielä samana iltapäivänä ostamassa äitiyspakkauksen makuupusseja kierrätyskeskuksesta Toppilasta. Ne oli helppo aina heittää koneeseen. Saimme neljä siistiä, lähes uutta pussia euron kappale. Kävin myös ostamassa Lill-Zoosta, Asemakadulta pienen tuttipullon ja äidinmaidonvastiketta, koska lääkäri oli varoittanut, että Ronja ei ehkä heti hyväksyisi pentuja, koska ne olivat syntyneet leikkauksella. Samalla hain Ronjalle kalkkitabletit apteekista. 

Sain lääkäri Matti Rinnekankaalta mukaan injektioruiskut ja kalkkiliuosta, jota ruiskutettiin aamuin illoin kolmena seuraavana päivänä niskaan nahan alle. Se oli tarkoitettu maidon laskeuttamiseen.  Lisäksi Ronja sai vielä leikkauksen jälkeiseen hoitoon kymmeneksi päiväksi Synulox 400 mg-tabletteja. 

Lääkäri oli ennakoinut oikein. Ronja ei tuntenut pentuja omikseen heti ensimmäisinä päivinä. Komensin sen laatikkoon ja pennut alkoivat imeä. Ronja katseli ihmeissään, mitä kummia kiusanhenkiä ne olivat. Se yritti työntää niitä pois ja katseli minua apua anoen. Onneksi se oli vielä niin tokkurassa, että hyväksyi tilanteen passiivisena. Monesti se hyppäsi pois ja tuli minulle kertomaan, että laatikossa on jotain kummallista. Vaikka pennut rääkyivät, se ei mennyt niiden luo.

Meni lähes kolme päivää, ennen kuin se huomasi, että ne taitavat olla jotain sille kuuluvaa. Onneksi se uskoi komentoa ja meni makuulleen laatikkoon, mutta se ei osannut varoa alle jääviä pentuja. Ensimmäiset yöt piti valvoa sen takia, että tarkkaili tilannetta, ettei tullut vahinkoja.

Mistä nimi lapsille? 

Isä Tatu on tiettävästi Ylämaan koiria, onhan sen aikaisempi nimi ylämaan collie. Olisi tietenkin ollut luonnollista antaa pennuille kennelnimeksi jotain englantilaista tai peräti skotlantilaista, mutta minun harrastukseni ovat viime vuosina pyörineet ranskalaisella alueella ja olin Ranskassa nähnyt paljon Ronjan näköisiä koiria mm. Brigette Bardotilla, siksi katsoin luonnolliseksi antaa pentueelle ranskalaiset nimet. La Rive (Jokela) oli jokaisen sukunimi maatilani mukaan. Etunimet tulivat värien ja luonteen mukaan.  

Yksi pennuista, ruskea poika, oli syntymästä asti muita vilkkaampi ja raisumpi ja räyhäsi koko ajan. Se sai nimen ”Le Dominateur téméraire de la Rive” eli vapaasti suomennettuna ”Jokelan hurjapäinen valtias”. Toisin kuin muille, ei sille löytynyt aluksi nasevaa suomalaista nimeä. Puhuttiin vain ”siitä räyhääjästä”, ”rääkyjästä” tai ”terroristista”. Kaija ratkaisi asian myöhemmin kesällä ja sanoi, että sen nimi on ”Remu” ja sillä siisti. Elokuun 1. päivänä Remu sai nimen Masse ja matkusti Haapavedelle.

 Toinen poika oli väriltään musta ja se oli kooltaan kaikkia muita pienempi. Se sai ranskalaisen nimen ”Le petit Noir de la Rive”. Sitä ruvettiin luonnollisesti kutsumaan Pikku-Mustaksi. Tosin se kasvussa sai nopeasti muut kiinni ja heinäkuun lopussa sitä olisi pitänyt jo kutsua ”Isoksi-Mustaksi”. Uudessa kodissaan Tupoksessa se sai nimen Tino.

Toinen musta pentu, jolla oli valkoinen kauluri, oli tyttö ja sen hieno ranskalainen nimi oli ”L’Airelle noire de la Rive”, ”Jokelan Mustikka”, se olisi voinut olla myös ” La Myrtille de la Rive”, koska Ranskan kielessä on kaksi mustikkaa tarkoittavaa sanaa. Valitsin ensimmäisen, koska tunsin sen nimisen ranskalaisen naisen ja nimestä kävi ilmi musta väri. Myöhemmin Mustikasta tuliKemijärvellä Venla. 

Toinen ruskea pentu oli tyttö. Sen erotti Remusta aluksi vain pieni valkoinen piste niskassa. Myöhemmin sille kehittyi pitkät valkoiset hanskat, kun Remun etutassut paremminkin tulivat kirjavammiksi ajan mittaan. Tyttö sai nimen ”La Barbe postiche de la Rive” eli ”Jokelan Irtoparta” toisaalta tyttäreni toimittaman ”Irtoparta-nimisen sarjakuvalehden mukaan, toisaalta siksi, että sen isä on partis. Jos se olisi ollut poika, se olisi ollut tietenkin pelkkä ”Parta” tai ” Valko Partanen” tai Rusko Partanen” tms., mutta, kun la barbe on feminiini ja kun nainen tarvitsee tekoparran tullakseen todelliseksi partikseksi , tyttö sai nimen sen mukaan. Uudessa kodissa Pudasjärvellä se sai elokuussa nimen Nalle-Valtra, ja kutsutaan Nalleksi.

Nimien keksiminen oli ihanaa leikkiä. Onneksi siihen oli yöt aikaa kaupungissa, kun piti vartioida Ronjaa. Myöhemmin eri hoitajat antoivat pennuille monenlaisia nimiä. Muistelen, että Mustikka oli ainakin heinäkuun puolessa välissä Matilda. Kun naapurin Salla-Maria kuuli elokuussa, että pennut olivat kaikki tahoillansa saaneet uudet nimet, hän kysyi osoittaen minulle myötätuntoa: ” Eikö niille muka kelvannut sinun antamat nimet?” Selitin hänelle, että nyt vasta pennut ovat menneet oikeisiin perheisiinsä, aivan kuin haikara olisi ne tuonut. Tähän asti ne ovat olleet vähän kuin kengurun poikaset, osa äitiä. Uudessa perheessä heillä on yhtä hienoa keksiä lapselle nimi. Yhdessä sitten surimme hienojen ranskalaisten nimien ja lempinimien menettämistä.

Muutto Tyrnävälle

Perjantaina 4.päivänä kesäkuuta pakkasimme eväät, täkit, Ronjan ja pennut autoon ja muutimme Tyrnävälle. Kanttiseen torikoriin laitettiin lämpöpullot pohjalle ja vähän pyyheliinoja väliin ja päälle. Nyt luovutin syntymäpäivälahjaksi saamani kaninnahan arvokkaaseen käyttöön. Siitä tuli pentujen oma unirätti ja sittemmin syksyllä todellinen pyhäinjäännös, jota kävin aina vähän väliä haistelemassa ja johon kuivasin kyyneleeni. 

Pentukori oli sylissäni etuistuimella, jotta saatoin seurata koko ajan, että ne eivät lähteneet korista. Sinänsähän matka Tyrnävälle vie vain 18 minuuttia, että pennut eivät olisi ehkä huomanneetkaan muutosta. Laskin korin kuitenkin takakonttiin Ronjan luo hetkeksi, kun kävimme kaupassa. Hetkessä olivat pennut kuitenkin hypänneet korista ja imivät innokkaana emän tissejä, kun tulimme kaupasta. Laitoin pennut kuitenkin takaisin koriin, koska en olisi päässyt nopeasti hyppäämään takakonttiin, jos jotain olisi tapahtunut. Ronja tuntui vielä kömpelöltä ja olihan se vielä lääketokkurassakin vuorokausi keisarinleikkauksen jälkeen. Kotonakin se saattoi yhtäkkiä hypätä pois laatikosta, kun pennut vielä roikkuivat tisseissä. Takakontista se ei olisi kuitenkaan päässyt pakoon muuten kuin hyppäämällä takapenkille. Ja sitä se ei voinut tehdä, koska takapenkki oli täynnä kukantaimia ja niiden alla styroxlaukkuja täynnä ruokaa. 

Tyrnävällä meillä oli oma korkeareunainen vuodevaatelaatikko, jossa oli rullat. Sijoitimme laatikon aivan parivuoteemme päähän. Keittiön öljytäytteinen patteri siirrettiin tupaan ja vihreä kirjoituspöydän lamppu taitettiin vielä pentujen yläpuolelle. Ja kanin nahka sai toimia nyt peittona. Yleensä pennut nukkuivat lampun alla kaninnahan päällä, jolleivät olleet ryömineet jonnekin täkin mutkaan tai jopa alle. Ronja ei nukkunut pentujen kanssa. Se hiippaili aina viileään keittiöön, kun sieltä oli patterikin tuotu tupaan. Aina kun joku inahti, kuului tuoreen äidin tassutus keittiöstä. Monesti se kävi vain nuuhkaisemassa ja totesi, että kaikki hyvin, ja palasi takaisin. Meni kolme päivää ennen kuin Ronja alkoi haistella pentuja ja nuolemaan. Vasta viikon päästä se tajusi, että sen pitää pestä pentujen pyllytkin. Yritin monesti nostaa pennun sen nenän alle, kun pentu rupesi pissaamaan tai kakkaamaan. Pikku-Musta oli se pentu, joka syötyään meni heti alusta alkaen Ronjan suun lähelle ja yritti saada kontaktia. En tiedä, johtuiko se siitä, että se oli heiveröisempi eikä jaksanut imeä niin kuin vahvemmat sisarensa. Jäiköhän se aina vähän nälkäiseksi? Joka tapauksessa juuri Pikku-Mustasta kehittyi suursyömäri. Jo kaksiviikkoisena se keksi pistellä Ronjan kuivia muroja kourallisen. Silloin minä valvoin koko yön, kun luulin, että se kuolee ähkyyn. Itkin ja hieroin sen mahaa. En tiennyt, paljonko se oli syönyt. Se oli ilmeisesti kuitenkin oksentanut suurimman osan pois, koska se selvisi. Pikku-Mustan nimi olisi oikeastaan pitänyt olla Pikku- Kakka, sillä sen suoli oli kaksi kuukautta paljon pienempi kuin muilla. Ehkä se tällä murojen syönnillä vähän venyikin. 

Sunnuntaina, kolme päivää synnytyksestä, Ronja alkoi ymmärtää, että nämä kummalliset kiusanhenget kuuluivat perheeseen. Se alkoi myös ymmärtää, että joku kutitti sen vatsassa. Penslasin varovasti haavaa varoen laittamasta septidiniä tisseihin. Lääkäri oli sanonut, että tikit poistetaan noin kymmenen päivän kuluttua. Ronja rupesi poistamaan niitä jo sunnuntaina. Soitin Merjalle, ja kyselin, miten Nelli oli selvinnyt leikkausarvesta. Sille oli kuulemma laitettu kauluri. En saanut kuitenkaan sunnuntaina mistään sellaista kauluria, joten minun piti vain vartioida. 

Lähdimme kuitenkin käymään maanantaina kaupungissa. Pennut jäivät nukkumaan, sillä emme halunneet rasittaa niitä mitenkään. Ne nukkuivat oikeastaan joka välissä vähintään neljä tuntia. En ollut tiennytkään, kuinka säännöllistä pennun elämä oli noina kahdeksana ensimmäisenä viikkona. Oikeastaan ne vaan söivät ja nukkuivat.  Ostimme apteekista Ronjalle myös rintaan laitettavaa voidetta, koska raapiessaan se myös rikkoi tissien ihoa. Se oli ihmisille tarkoitettua, mutta tuubissa sanottiin, että se on myrkytöntä eikä vahingoita ”vauvaa”. Ostin myös haavalaastaria, jolla sain haavan pysymään kiinni sen 10 päivää. Kymmenentenä päivänä Ronja itse poisti tikit. Se oli kai ymmärtänyt lääkärin määräyksen, vaikka olikin silloin vielä tokkurassa. 

Remu (Masse) oli selvästi pennuista kehittynein. Neljän päivän ikäisenä se aloitti metelöinnin. Se räyhäsi ja tappeli tisseistä ja käyttäytyi kuin mikäkin Euroopan omistaja. Olin kuitenkin tottunut terriereihin, enkä pitänyt sitä vaarallisena. Mietiskelin vain, keneltä yksi 90 %-sesti paimenkoiran pentu oli perinyt terrierimäisiä piirteitä. No olihan pennussa 1/8 Norjan hirvikoiraakin. Olen tavannut elämässäni pari räyhäävääkin hirvikoiraa.  Tosin Jessica, Ronjan emä (½ collieta + ½ hirvikoiraa) oli hyvin kiltti ja ei-räyhäävä. – Niinpä Remusta alettiin siitä maanantaista lähtien käyttää nimitystä ”Se Räyhääjä”. Remu oli myös hereillä enempi kuin muut. Kun muut pennut nukahtivat imetyksen jälkeen, Remu vielä hääräsi kovasti jonkun makuupussin nauhan kanssa. 

Ensimmäinen viikko meni Tyrnävällä sadetta pitäen ja taloa lämmittäen. Päivät olivat hyvin säännöllisiä. Öisin pennut heräsivät noin kahdeltatoista ja aamulla noin viideltä. Sitten jaksettiinkin jo yhdeksään. Menin usein aamusyönnin jälkeen vielä nukkumaan, koska yöuneni oli häiriintynyt.

Ronja halusi siirtyä keittiöstä autoon nukkumaan. Sieltä se sai tarkkailla naapurin lehmiä ja vartioida tietenkin laumaansa, joka oli nyt kasvanut todella merkittävästi.

Voi, mitkä silmät!                                                 [Alkuun]

Tiistaina 15. kesäkuuta alkoi Remulla maailma laajentua. Se oli 12 päivää vanha ja sen silmät alkoivat aueta. Se oli aivan hassunnäköinen, kun vain puoli silmää oli auki, aivan kuin se olisi iskenyt koko ajan silmää. Raosta näkyi vain jotain tummaa ja kiiltävää. Silmien väristä ei saanut selvää. Se oli kuitenkin ehkä tumman harmaa paremminkin kuin ruskea. 

Torstaihin mennessä aukesivat myös Irtoparran (Nalle), Pikku-Mustan (Tino) ja Mustikan (Venla) silmät. Mustikan nimi ei olisikaan ehkä pysynyt Mustikkana, jos sen silmät eivät olisi olleet kuin kaksi sinistä mustikkaa. Ne olivat lisäksi heti aluksi isot, pyöreät ja ulkonevat, kuin linssit. Muistin heti isänsä otsatukan alla olevat kummalliset nappulat, joissa valkuainen näkyi selvästi ja jotka muljahtelivat vilkkaasti . Ronjan silmät olivat kyllä pentuna isot ja valkuainen näkyi. Mutta pari vuotta sitten, kun olin Ranskassa 9 kuukautta ja Ronja oli hoidossa Janilla, siltä hävisi kokonaan valkuaiset. Valkuaisetkin olivat muuttuneet lähes kokonaan ruskeiksi. Kukaan pennuista ei näyttänyt perineen Ronjan kajalsilmiä, jotka olivat alun perin hurmanneet minut ja joka ominaisuus oli kauneuskriteereissä mukana sulhasta etsiessä. 

Torstaina 17. kesäkuuta pentulaatikko ei enää riittänyt. Maailma avartui laatikon ulkopuolelle. Ensin kiipesi Remu reunan yli. Kevyesti ne pudottautuivat matolle ja lähtivät tutkimusmatkoille. Mutta kun matto loppui ja alkoi viileä puulattia, alkoi parku. Ronja tuli heti apuun ja yritti pukkia niitä laatikkoon takaisin. En kuitenkaan huomannut, että se olisi koskaan suussaan nostanut niitä takaisin, vaan se tuli aina pyytämään apua minulta. ”Mummi” nosteli lapset sitten peräkanaa takaisin laatikkoon. Sitten alkoi peseytyminen ja vessahommat. Oikeastaan vasta runsaan viikon päästä synnytyksestä Ronja vasta huomasi, että emän pitää pissattaa ja kakattaa lapset, ettei ”mummilla” ole niin paljon pyykkäämistä. Onneksi meillä oli niitä äitiyspakkauksen makuupusseja riittämiin ja Lähetyskirppikseltä otettiin vielä pari lisää. Oli se hyvä, että en myynytkään sitä Tyrnävän pulsaattorikonetta langanvärjääjille. Nyt se pyöri saunan eteisessä melkein joka päivä. 

Perjantaina kuulimme jotain aivan ihmeellisiä ääniä. Remu alkoi murista. Sille ei voinut muuta kuin nauraa. Näki, kuinka se itsekin ihmetteli, mikä ääni se oli. Se koetteli murinaa ei sävellajeissa, ja hiljaa ja kovaa. Se oli keksinyt uuden tavan kommunikoida ja dominoida. Kyllähän kaikki tiesivät, kuka oli kunkku. 

Pentujen valkoiset tassut olivat alkaneet muuttua kirjaviksi. Varsinkin Remun käpälät muuttivat kirjaviksi kuin joillakin lintukoirilla. Lisäksi Remun karva alkoi silminnähden kihartua. Kirjavaksi muuttui kyllä koko pentu, kun harjoittelimme perjantaina eka kerran vellin syöntiä lautaselta. Sekoitin minuuttivelliä veteen ja terästin sen emänmaidonvastikepulverilla.  Oli ihmeellistä, että kaikki neljä oppivat heti eka kerralla latkimaan vellin lautaselta. Pikku-Musta suorastaan ahmi vellin ja huusi lisää, kun muut vielä aloittelivat. En kuitenkaan uskaltanut antaa enempää. Irtoparta uitti etutassunsa lautasella ja imeskeli niitä, kun muut vielä nuoleskelivat lautasenpohjia. 

Kaija, Risto ja Hanna Raahesta tulivat Tyrnävälle juuri parahiksi ihmettelemään pentujen silmien aukeamista. Kaijakaan ei ollut koskaan nähnyt livenä näin pieniä ja avuttomia koiranpentuja. Hanna, joka on nyt oikein hoivaiässä, rakastui pentuihin heti. Ja olihan hän Raahessa huhtikuussa mukana aloituspuuhissa, kun ikkunasta seurattiin, tuleeko siitä Ronjan ja Tatun pentuhommasta mitään.  

Isot juhlat

 Lauantaina 19. kesäkuuta oli Koskenniskan talojen 30-vuotissynttärit. Ne olivat isot juhlat, jossa oli erittäin korkeatasoista ohjelmaa. Kuulin ensimmäisen kerran Petrus Schroderuksen laulavan livenä ja olin pyörtyä, niin ihanaa se oli.

Pakkasimme pennut koriin lämpöpullojen päälle ja tulimme jo perjantaina kaupunkiin. Tarkoituksena oli palata heti juhlien jälkeen lauantaina takaisin Tyrnävälle. Hannun poika Kalevi oli tulossa iltapuolella Jarkon 6v. ja Aleksin 3v. kanssa yökylään. Äitinsä Sari oli kai vapaapäivän tarpeessa. Aleksi oli nimittäin nokkelampaa nokkelampi keksimään kepposia. Erityisesti hän oli kiinnostunut mekaniikasta ja elektroniikasta. Heti kun silmä vältti, olivat herätyskellot, leipäkoneet tietokoneet, miniporat ym. laitteet tulilinjalla. Tällä kertaa Aleksia kiinnostivat erityisesti lukot.

Hannu meni käymään saunalla. Silmänräpäyksessä Aleksi oli pyöräyttänyt oven lukkoon. Hannu ei huutanut mitään, vaan rupesi hädissään hakkaamaan ovea. Minä luulin, että kylläpä se kummaan aikaan rupesi korjaamaan niitä saunan lauteita, kun hakkausta kuului. Vasta hetken päästä tajusin, että siellä on joku hätä.

 Pelkäsin vähän pentujen puolesta. Aleksi oli niin arvaamaton ja nopea. Mutta Aleksi ei yrittänytkään koskea pentuihin. Ronja lisäksi vartioi valppaana lapsiaan. Se ei myöskään koskaan ollut tottunut Aleksin äkkinäisiin liikkeisiin ja rutistuksiin ja hännästä tarttumisiin. Tein pullataikinan ja aloimme ”muotoilemaan” poikien kanssa mitä ihmeellisimpiä taideteoksia. Keittiösaksilla oli kiva leikellä siilejä ja muita otuksia. Kyllä siinä kului rusinoita ja suklaajukurttirusinoita vähän enemmälti, kun kaikki silmät, nenät, suut, tissit, pyllyt ja papanat oli tehty. Jarkko totesi, että on se hyvä, kun on tuo Leena-mummi. Äidillä on kuulemma aina niin kiire, ettei se ehdi leipomaan koskaan. Eikä kotona ole pikkukaulejakaan. Kalevi ja pojat nukkuivat aitassa, vaikka oli aika koleaa. Viileässähän ne parhaimmat unet tulee.   

Sari tuli sunnuntaina puoliltapäivin noutamaan porukkaa ja kertoi niistä kaikista kepposista, mitä Aleksi oli ehtinyt lauantaina tehdä. Pinna tuli täyteen ”miehistä” ja hän oli lähettänyt heidät kaikki retkelle Tyrnävälle. Porukat lähtivät ja rauha laskeutui jälleen tienoille. Hannun hermot olivat jo vähän kireällä. – Oma syynsä, miksi hankki lapsia vasta nelikymppisenä. Jos olisi hankkinut kaksikymppisenä, olisi saanut nyt juoda kaljaa armeijan käyneiden miesten kanssa.

Juhannusviikko ja sääskien armeijat 

Juhannusviikon maanantaina 21.6., kun pennut olivat kahdeksantoista päivän ikäisiä, kävimme porukalla kaupungissa täydentämässä laastari- ruoka- ja lääkevarastoa. Ostin Stockmannilta Hill'sin purkissa olevaa penturuokaa. Sitä söi Ronja ja sitä aloin laittamaan pennuille vastikkeen sekaan.

Kaupunkilaatikonkaan reunat eivät riittäneet tutkimusmatkailijoille. Kaikki pyöräyttivät itsensä peräkanaa olohuoneen matolle ja kaikki neljä ehkä luulivat vihreää mattoa nurmikentäksi, koskapa lirauttivat matolle. Remu alkoi jo leikkiä vauvan puruleluilla, jotka olivat jääneet myymättä kirpparilla. 

Palasimme Tyrnävälle iltasella. Ehkä ilma oli lämmennyt hiukan, koska vastaamme vyöryi miljoonien hyttysten armeija. Siihen mennessä ei sääskiä ollut näkynyt tänä kesänä. Ronja-parka paljaine mahoineen joutui tietenkin pommitusten uhriksi. Sääsket olivat erittäin ärhäköitä ja niiden puremista jäi Ronjan vatsaan violetinpunaisia isoja lätäköitä, joita se tietenkin yritti raapia ja raapi samalla juuri umpeutunutta leikkaushaavaa. Sen mahanalus näytti kauhealta. Yritin penslata Septidinillä ja rasvata aikaisemmin hankitulla rintavoiteella vatsaa koko ajan varoen nännialueita, ettei myrkkyjä mennyt pentujen suuhun.

 Ilma lämpeni juhannusta kohti niin, että pennut pääsivät ensimmäisen kerran ulos nurmikolle. Ne pysyivät jo monta sekuntia neljällä jalalla ja Remu jopa juoksi puutarhassa. Filmasin niitä ensimmäisen kerran luonnon valossa ja kuvista tulikin kivoja. Aioin käyttää niitä kuvia pentujen myynti-ilmoituksissa netissä ja lähetin kuvat tästä filmistä jo sille kalajokilaiselle perheelle, joka ensimmäisenä oli kysellyt pentuja. Annoin heille etutilan valita. 

Juhannussunnuntaina tulivat Hannun tytär Laura ja hänen avomiehensä Tero käymään ja samalla ilmestyivät myös sisareni Merja ja hänen miehensä Lauri makkaraan paistoon. Myös Emilia tuli katsomaan pentuja. Myös Anundien koira Riki oli tutustumassa uusiin sukulaisiinsa. Teron ja Lauran kultainennoutaja Toffi oli myös nauttimassa kesäyön makkaranpaistosta ja uusista tulokkaista.

Tero suorastaan rakastui Remuun ja kuulutti koko ajan: tämä on minun koirani. Emilia kantoi koko illan takkinsa sisällä Irtopartaa ja Lauran hoidossa oli Mustikka.  Pikku-Musta nukkui minun vihreän tikkitakkini sisällä illan viilentyessä suomalaiseksi yöttömäksi yöksi. Lauri ehdotti, että minä voisin perustaa kennelin, niin sujuvasti pentujen hoito minulta hänen mukaansa sujui. Sydämessäni kuitenkin tunsin, että tämäkin pentujen teko oli väärin, sillä jo nyt aavistin sen surun, minkä pennuista luopuminen toisi tullessaan. Olen liian pehmo ja tunteellinen pentujen luovuttamiseen, eikä minulla ole oikeastaan mitään kokemusta eikä tietoa mistään. Synnytyskin meni urbaaniksi operaatioksi. Ehkä miehet ajattelevat pentuja tavarana, minä ajattelin niitä lapsen lapsenani.

Sateinen heinäkuu                                      [Alkuun]

Pentujen kanssa oli erittäin hankalaa, sillä heinäkuu alkoi sateisena. Ne olivat oppineet vilahtamaan ulos kuistille, heti kun ovea raotettiin. Sitten vielä piti uskaltautua portaita alas. Remu keksi sen ensin. Ilman pelkoa se pudottautui sementillä, pyörähti toisen portaan pallona alas ja jäi vähäksi aikaa ihmettelemään, mitä tässä oikein tapahtui.. Laitoin vihreän maton portaille, että putoaminen ei olisi niin häkellyttävää. Ensimmäisenä Remu keksi, että portaat voi kiivetä ylöspäinkin. 

Kesän kylmyydestä johtuen ei tuholaisia ollut samalla tavalla kuin muina vuosina, joten jätin kaikki myrkytykset tekemättä. Ennen juhannusta olivat kaikki taimet jo paleltuneet, kurpitsat jopa neljä kertaa. Heinäkuun alkaessa eivät vielä mitkään siemenet olleet itäneet. Laitoin tänä vuonna krassit suoraan maahan ilman esikasvatusta. Ronja kuitenkin keksi kaivaa koko kesän sitä krassipenkkiä talon seinustalla. Aina kun krassit olivat itäneet, oli puoli penkkiä lentänyt multana nurmikolle. Siirsin penkin päälle kukkalaatikoita ja kanaverkkoa. Ennen pitkää pennut, Remu ekana, keksivät, että verkkoa pitkin pääsee helposti kuistille. 

Heinäkuun alussa alkoi suuri kaivaustyö talon länsipäädyssä. Ehkä Ronja oli laittanut kolon alkuun, mutta neljä superkaivajaa jatkoi kaivaustyötä koko heinäkuun. Eritoten Mustikka tykkäsi kaivaa tätä savimonttua ja se nukkuikin siellä usein. Se riuhtoi raivoisasti, jos eteen tuli puunjuuri. Kolo oli onneksi räystään alla, joten se oli suhteellisen kuiva paikka. Pennut joutuivat juoksemaan kuitenkin pari metriä märässä ruohikossa talon kulman ympäri, joten ne olivat sopivan kosteita pudottautuessaan savimonttuun. Sieltä kurkisteli sitten neljä aivan eriväristä otusta. 

Heinäkuun alkupäivinä, vain hetki ensimmäisen ulkoretken jälkeen, pennut keksivät, että tänne pihallehan on hyvä kakata. Ensikakat tehtiin metri ovelta. Siisteys kasvoi päivä päivältä ja jo viikossa ”huussi” oli siirtynyt paraatipihalta talon itäpäätyyn, missä kuusen juurella oli pehmeää sammalta. Jokaisella oli erikokoinen kakka, niin että ulkoilun jälkeen laskettiin aina, kuka ei ollut kakannut. Koko kesän riitti kultapiiskun lehti apuvälineeksi heitettäessä kakat Haapalaisen puolelle, joutomaalle, minne olin heittänyt keväällä noin kilon erilaisia ylimääräisiä siemeniäkin, joista mikään ei kuitenkaan itänyt. Taitaa olla huonoa maata, sitähän pitää lannoittaa! Kyllä siisteyskasvatus on maalla helppoa. Heti kun pennut heräsivät, ne halusivat ulos ja, jos ei heti tullut lakripötkyjä, niin tuli heti ruokailun jälkeen. Ja sehän tapahtui kostealla ilmalla auton takakontissa ja auringonpaisteella täkin päällä pihalla. Vessa olikin heti siinä vieressä. Kyllähän joskus yöllä sattui tulemaan vahinko sisälle, mutta yleensä sekin oli sanomalehdellä. Sanomalehteä kului kyllä tänä kesänä. Monesti meni uudehko lehtikin lattialle, niin että vasta siinä sen levällään ollessa luki maailman tapahtumat. Seitsemässä viikossa pennut olivat 90-prosenttisesti sisäsiistejä. 

Kävimme yhtenä päivänä kaupungissa ja vein pennut meidän omaan puistoon, vankilan vierelle. Kantajia tarvittiin kaksi, joten Hannu lähti kanssani ulkoiluttamaan pentuja. Kyllä ne kirmasivat villinä isolla vihreällä kentällä. Kun aloimme pakata pentuja kasiin pois vietäviksi, Hannu astui vahingossa Mustikan varpaille ja se rääkäisi kuuluvasti. Ronja rupesi pelastamaan rääkyvää lastaan ja suuttui Hannulle ja haukkui ja yritti ajaa syyllisen pois pentujen läheltä.  Siinä näkyi todellinen naaraskoiran puolustushalu. Lastasin taas mukaan Stockmannilta penturuokaa ja Lill-Zoosta pieniä kenkiä ja minipuruluita, nahkaisia ja värillisiä. 

Hampaat olivat tulossa ja ikeniä hangattiin joka paikkaan. Purulelut olivat nyt paikallaan. Ronja itsehän ei välitä enää kaikista puruleluista. Mutta olivatko pentujen luut sitten jotenkin makeampia, kun se yritti koko ajan varastella luita. Aina, kun luu oli jäänyt lattialle, Ronja katsoi, että sen saa ottaa. Rupesimmekin nostamaan luut takan päälle, ettei emä syö kaikkia kalliita luita. Ronja tykkäsi aluksi kaikista pentujen ruuista. Pentujen ruokalautasetkin tuli nuolluksi oikein puhtaiksi, kun emä tiskasi ne rivissä. Paras, mitä pennut käyttivät hampaitten hankaamiseen, oli juhannusruusun varret, ensin tuoreet ja loppukuusta purtiin jo vanhoja kuivanneita varsiakin. Mahtoi olla tehokasta! Suuhun meni kyllä paljon kiellettyäkin. Silloin tällöin oli Ronjalta pudonnut kuiva muro lattialle. Pikku-Musta löysi sen heti. Loppukuusta käytin Mini-Menu-muroja kiitospaloina, sillä kaikki koirat, isot ja pienet, tykkäsivät niistä ja olihan ne pienikokoisia, ettei tarvinnut pelätä, että 1 – 2 nappulaa tukkii suoliston.

 Pelkäsin koko ajan, että pennut syövät jotain myrkyllistä pihalta. Talon päässähän kasvoi kieloja ja aivan lähellä oli ruohokanukkaa ja sudenmarjoja. Ja olihan seinustalla näsiännäköinenkin puutarhakasvi. Pennut kyllä maistelivat kaikkia kasveja, mutta onko niin, että ne osaisivat jo niin pieninä itse maistaa, mikä on syötävää. Remu osasi kyllä erottaa mansikat lehdistä. Aina, kun silmä vältti, koko sakki oli mansikkamaalla. Ensin niistä oli hienoa juosta labyrintissä. Ne juoksivat hurjasti vakoja edestakaisin, kunnes Remu keksi, että aukoista voi puikahtaa toiselle käytävälle ja vähän niin kuin eksyttää sisariaan. Hauskinta tämä leikki oli silloin, kun joku ihminen juoksi perässä. Loppukuusta, kun mansikat kypsyivät, keksittiin sekin, että niitä voi syödä. Varsinkin Remu oli perso luomumansikoille. 

Koiranhoitajat                                                 [Alkuun] 

Heinäkuun toisella viikolla annoimme luvan vierailuille, koska pennut olivat nyt jo hyvin seuraa kaipaavia ja sosiaalistuminen ihmisiin ja monenlaisten ihmisten tapaaminen olisi hyvin tärkeä kehitysvaihe. Olihan niitten parin viikon päästä erottava koiralaumasta ja siirryttävä ihmislaumaan. 

Heti alkuviikosta tulivat sisarentyttäret Anna ja Emilia hoitamaan pentuja. Eihän siinä vielä paljon hoitamista ollut, kun ne nukkuivat vielä ainakin 2,5 tunnin pätkiä ja valvoivat sitten tunnin tai puolitoista. Oli kuitenkin kiva, että pentuja seurattiin ulkona, etteivät ne menneet vaarallisiin paikkoihin. Hannu oli jo rakentanut erilaisia esteitä, etteivät ne päässeet putoamaan kursuun, syvään ojaan, joka on meidän ja Muurimäen välissä. Rantaan menevä polkukin tukittiin vanhalla aurinkotuolilla, sillä reviiri laajeni uhkaavasti rantaa kohti. Ja runsaiden sateiden takia joki oli ääriään myöten täynnä ja ojaankin saattoi koiranpentu hukkua, sillä siihen oli muodostunut syviä jyrkkäreunaisia lampareita, joissa vesi seisoi ja oli ruosteista ja haisevaa.

Anna ja Emilia menivät aittaan nukkumaan. Muistan itse kuinka jännittävää oli nukkua mummolan aitassa. Oli vain kynttilän valo ja yöllä saattoi ohuiden seinien läpi kuulla jännittäviä yön ääniä luonnosta. Kovin jännittäviä eivät kyllä luonnon äänet olleet aitan sisällä. Ennen nukkumaanmenoa piti tappaa satoja iniseviä sääskiä. Ja juuri, kun oli asettunut mukavasti peiton sisään, korvan juuressa alkoi taas inistä. Hämärässä aitassa sitä viimeistä ei millään saanut kiinni. Aitassa oli kuitenkin ihanan viileää nukkua. Kuumana kesänä Ronjakin käytti aittaa lepopaikkanaan, kun vielä sen ovessa oli sääskiverkko. Aitan perinteisiin kuuluu tietenkin kikatus ja kummitusjutut. Annoin tytöille pussilakanat, jotka olivat toiselta puolelta punapalloiset ja toiselta punaraitaiset. Tytöt ihastelivat niitä hirveästi. Olin tarjonnut niitä omille lapsilleni eikä kumpikaan halunnut niitä lakanoita. Siispä lahjoitin ne omaksi Annalle ja Emilialle. Oliko nyt sitten 70-luvun alun raikkaat värit taas muotia?

Tytöt osallistuivat reippaasti puutarha- ja kotitöihin. Yhtenä iltana tehtiin iso pullataikina, kolme kertaa suurempi, kuin meillä yleensä tehdään. Anna ja Emilia leipoivat koko taikinan erilaisiksi korvapuusteiksi ja viinereiksi. Olipa vietävää sitten perjantaina Kalajoen mummille. Minulta oli jäänyt pari sataa värinokkosen tainta myymättä kirpputorilla. Nyt tytöt saivat tehtäväkseen tuhota kaikki nuo taimet. Se tarkoitti, että niitä istutettiin joka rakoon, missä vain multaa näkyi. Ja sitähän näkyi, sillä alkukesän hallat olivat vieneet kaikki esikasvatetut taimet ja siemenet eivät olleet edes itäneet. 

Koiria piti myös vahtia, etteivät pennut menneet kasvimaalle, jossa hennot porkkanan taimet yrittivät kaikesta huolimatta nousta pintaan. Hannu rakensi kanaverkosta kasvimaan kahdelle sivulle aidan. Mutta ei siinä mennyt kuin hetki, kun Remu jo keksi, että sinnehän pääsee takakautta ja että siellä on kiva peuhata, kun multa on niin pehmeää. Karhunvatukkapensaat olivat myös hirveän kiinnostuksen kohde. Pensaat piti aidata ja vetää vielä tiheä naru keppien ympärille. Aina oli joku pyrkimässä kehikon sisäpuolelle jostakin narujen välistä. Ja kun sai yhden irrotetuksi naruista, huomasi, että toinen oli jo pensaan varjossa pureskelemassa varsia. Karhunvatukan vanhoista paksuista versoistahan saisi varmaan kehitellyksi hyviä puruluita koirille. Olisiko siinä liikeidea? 

Kompostin takana oli noin puoli metriä syvä oja, joka kulki koko tilan pituudelta tienreunasta lähes jokeen asti. Ronja on vuosikaudet käynyt hautailemassa sinne luunsa ja ennen pentujen syntymää se rakensi sinne oikein luolan risukasan alle. Nyt pennut löysivät tunnelin. Niistä oli hauska pudottautua ojanpohjalle ja juosta edestakaisin uomassa ja kaivaa Ronjan aloittamaan pesäkoloa vielä suuremmaksi. Melkein aina, kun pihalla ei näkynyt ketään, tiesi, että ojassa on kova peuhaus käynnissä. Se paikka oli turvallisempi kuin kursun puoli. Myöhemmin reviiri laajenikin siihen suuntaan, sillä ojan toisella puolella oli heinäniitty ja Haapalaisen pikkukoivuviidakko. Heinä oli sen verran korkeata, että siihen oli kiva tehdä tunneleita. Monesti olen pentujen lähdettyä kompostiämpäriä viedessäni jäänyt tuijottamaan sitä tunnelien labyrinttiä. Ja kun syksyllä satoi ensilumet, ne näkyivät yhä. 

Torstaina oli aurinkoinen päivä ja järjestimme kukkasidontakilpailun. Puutarhasta sai ottaa kimppua varten mitä tahansa kukkia ja yhdistellä niitä luonnonkukkiin ja – oksiin. Tuomareina toimivat naapurin Salla-Maria ja heidän viialalainen kesävieraansa Iisa. Taisi käydä niin, että Annan ykköskimppu voitti, Emilia tuli hopealle. Pronssia sai Annan kakkoskimppu ja minun massiivinen turbokimppuni jäi viimeiseksi. Voittajakimput vietiin sitten perjantaina mummille. 

Valokuvaaminen kuului myös koiranhoitajien tehtäviin. Oli hauska nähdä, miten erilaisia kuvista tuli, kun joku toinen käytti kameraa. Tietenkin piti ottaa monta kuvaa, joissa suloinen koiranpentu nökötti sylissä tai yritti nuolla suutasi. 

Perjantai 9.heinäkuuta oli hoitajien vaihtopäivä. Puoliltapäivin tuli Kajaanista tai oikeastaan Ristijärven kesämökiltä uudet hoitajat Viivi ja Saara. Kävin noutamassa tytöt Sokoksen pihalta Tyrnävän keskustasta. Nyt oli helppoa, kun oli neljä hoitajaa neljälle pennulle. Jokaiselle annettiin nimikkopentu peräänkatsottavaksi. 

Pentujen nukkuessa tytöt alkoivat pelata halmapeliä. Peli oli kuumimmassa vaiheessa, kun Annaa ja Emiliaa tultiin noutamaan. Reput, pullat, uudet pussilakanat ja voittoisat kukkakimput pakattiin autoon ja Merjan perhe kohdisti auton nokan kohti Kalajoen mummolaa. Haikeana sanoivat tytöt hyvästit pikku karvapalleroille. 

Vielä jännittävämpää oli varmaan Viivillä ja Saaralla nukkua aitassa, kun he olivat aivan vieraassa paikassa. Niinpä menin heidän seurakseen aittaan nukkumaan ja tappamaan sääskiä. Hannu nukkui pentujen kanssa tuvassa ja Ronja edelleen autossa. Pentujen yöuni oli jo sen verran pidentynyt, että ei tarvinnut kahta kertaa yössä viedä syömään. Ne söivät illalla noin kello yksitoista ja sitten aamulla viiden ja kuuden välillä. 

Viivillä ja Saaralla tuli jo lauantaina koti-ikävä. Niinpä sovittiin, että äiti ja isä tulevat sunnuntaiaamuna hakemaan tytöt. Viivi halusi katsoa isän kanssa jonkun jalkapallo-ottelun loppuottelun. Kyllä siinä sitten esiteltiin isälle ja äidille koiravauvoja ja isoa kuoppaa, jonka ne olivat kaivaneet. ”Otetaan meillekin tällainen pentu!” oli tietenkin ensimmäinen toivomus.

Tosin eihän siitä ole kuin vähän aikaa kun Cassu, Viivin ja Saaran koira, oli aivan samanikäinen. Eikä taitaisi Cassu haluta kilpailijaa taloon. 

Keskiviikkona 14. heinäkuuta tuli Kaija toisen isoäidin Suvin kanssa katsomaan Suvin ”lapsenlapsia”. Kyllä oli Suvi hämmästynyt, kuinka hienot lapset hänen Tatunsa oli maailmaan laittanut . Kyllä siinä sitten hellanlettateltiin ja pussailtiin ja otettiin valokuvia. Kaija myönsi, että ei hän tiennytkään, kuinka ihania tällaiset vastasyntyneet olivat. Taisi vähän iskeä vauvakuume.

Lauantaina 17.heinäkuuta tuli terrierikennelinomistaja Ritva miehensä Pekan kanssa iltakahville. Ritva oli nähnyt pennut jo parin päivän ikäisinä. Silloin ne olivat tietenkin olleet vielä passiivisia nyyttejä , nyt todellisia rasavillejä. Kun mainitsin Ritvalle Remun remumaisuudesta, hän rahoitteli ja sanoi, että hänen mielestään Remu oli kaikkein ihanin, aktiivisin, sosiaalisin ja jäntevin pennuista, muistutti aivan hänen kettuterrieripentujaan.  Hän kertoi, että kisaillessaan kaikki pennut päästelevät ärräpäitä. Hän ennusti Remulle suurta tulevaisuutta. Ritva oli tosissaan ihastunut Remuun. Hän kehotti minua pitämään Remun itselläni, jotta hänkin voisi seurata sen kehitystä. 

Sunnuntaina tuli tyttäreni Mimmu Espoosta koiria hoitamaan. Samalla oli tarkoitus tartuttaa häneen vauvakuume, että pääsisin oikeasti mummiksi. En tiedä tarttuiko kuume, mutta kyllä Mimmu jaksoi peuhata viisi päivää aamusta iltaan pentujen kanssa. Nyt ne olivat nyt jo seitsenviikkoisia ja juuri sellaisia kuin kaikissa postikorteissa ja kirjoissa on kuvattu, villejä ja veikeitä. Ne keksivät koko ajan uusia temppuja ja karkailivat. Ronja alkoi jo työnnellä niitä pois, eikä asettunut enää imettämään, vaan antoi seisoma-asennossa niiden joskus kuin vahingossa saada tissiä. Yleensä se ärähti, jos joku yritti tulla imemään ja pennut uskoivat ja kääntyivät pettyneinä pois. Näin oli neljästä lapsesta tullut vakavia kilpailijoita. 

Tiistaina 20. heinäkuuta matkustimme Ouluun, koska joku Merjan tuttu rouva halusi nähdä pentuja ja mahdollisesti valita yhden tyttärelleen. Samalla laitoimme Mimmun kanssa ilmoitukset Keltaiseen pörssiin ja pariin pentupörssiin internetiin. Mimmu teki myös kauppojen ilmoitustauluille sopivat kuvalliset ilmoitukset, joitten levitys jäi Hannulle, joka jäi kaupunkiin, kun me tytöt palasimme illalla Tyrnävälle. Laitoin myös kuvat pennuista sille kalajokiselle rouvalle, joka jo keväällä oli ilmoittautunut kiinnostuneeksi. Jotenkin minusta yhtäkkiä tuntui, että en halua luopua yhdestäkään pennusta. Kun näin pennun sen Merjan tuttavarouvan sylissä, ajattelin kauhulla niitä yksinäisiä hetkiä, jotka Irtoparta viettäisi siellä vieraassa kodissa. Rouvalla ei ollut kokemusta koirien kasvatuksesta. Koira oli tarkoitus ottaa niin kuin tyttären ”seurakoiraksi”, yksinäisyyttä poistamaan. Enhän tietenkään pysty pitämään niitä itselläni, en edes yhtäkään. Eikä se olisi kauan aikaa ihana, avuton pentu, vaan yhtäkkiä se olisi hirveän suurikokoinen, hirveän karvainen ja mahdollisesti huonosti kasvatettu kerrostalon terroristi, joka haukkuu talon joka rapsahdusta ja joka repii kahtia emäntänsä kiskoessaan ulkona aina eri suuntaan kuin emonsa. Ja olen kuullut, että partacolliet ovat lisäksi pöhköjä (=lapsellisia) vähintään kahdeksan vuotta. Mutta selittely ja järkeily eivät voi peittää kasvattajan äidintunteita. 

Vietimme yhdessä Tyrnävällä vielä muutaman aurinkoisenkin kesäpäivän. Mansikkasato oli myöhässä ja ensimmäiset mansikat omasta maasta saatiin vasta Leenan päivän aikaan. Remu tuppasi nappailemaan juostessaan silloin tällöin suuhunsa mansikan ja oli kerjäämässä niitä aina kun pöydässä oli. Kummallista, että koira tykkäsi mansikoista. Eihän niitä uskaltanut antaa, kun justiinsa oli opittu syömään ensimmäisiä kiinteitä ruoka-annoksia. Niin kyllähän Ronjakin syö mustikoita, päärynää, kyssäkaalia ja lanttua, mutta mansikoista se ei välitä. 

Mansikoista tehtiin sitten Leenan-päiväkakku ja Jounikin ehti kiireiltänsä satasen autollaan Espoosta Tyrnävälle. Jouni kuvasi paljon pentuja ja perhosia. Tänä kesänä oli Tyrnävälle ilmestynyt upea perhonen, joka lehtitietojen mukaan oli haapaperhonen. Se asui talon päässä haavan latvassa, mutta laskeutui aina välillä alas etupihalle. Se oli rakastunut meidän vanhaan riekaleiseen rahkamattoon ja istahti kuistille aina mattoa ihailemaan. En ollut koskaan ennen nähnyt niin isoa perhosta. Viikon aikana siitä tuli aivan kesy, mutta elokuun alussa sekin hävisi. Mimmu ja Jounikin hävisivät koirinensa perjantaina Kalajoelle viettämään jotakin Jounin suvun sukujuhlaa ja jatkoivat sieltä sitten mummoloitten kautta Espooseen.

Kaikki katoaa                                                       [Alkuun]

Pennut täyttivät seitsemän viikkoa torstaina , Leenan päivänä. Niiden emästä oli tullut niiden kilpailija ja se hylkäsi lapsensa luonnon antamien ohjeitten mukaan. Vähän säälitti, kun Ronja ei enää antanut ollenkaan maitoa vaan murahti lapsillensa, kun ne yrittivät imeä. 

Ilmoitukset olivat keltaisessa pörssissä, Petparkissa ja Sandyman Dog Housessa .Kymmenellä ilmoitustaululla Oulussa ja Tyrnävällä oli Irtoparran kuvalla varustettu ilmoitus. Tuntui haikealta laittaa ilmoitukset. Minähän en oikeastaan halunnut luopua yhdestäkään pennusta. Tuntui aivan siltä, kuin olisin myynyt omat lapseni. Olin kuitenkin päättänyt, että annan pennut vain maalle, omakotitaloon, missä ne voisivat jatkaa sitä ihanaa maalaiselämää, johon ne Tyrnävällä olivat tottuneet. 

Olin juuri saanut tietää, että minut oli hyväksytty atk-kurssille, johon olin laittanut hakemukset. Kurssi alkaisi elokuun 2. päivänä, mikä merkitsi, että olisin sidottu arkipäivisin aamusta pitkälle iltapäivään kouluun ja koulutehtäviin. Lisäksi alkaisi syyskuussa ranskan tunnit. Minulla ei siis olisi mahdollisuutta kasvattaa yhtään uutta koiraa ja Hannulle en voisi tehtävää työntää, koska hän muutenkin vastusti koko koiraharrastustani, Ronjaakin. Minun siis pitää luopua viimeisestäkin pennusta, vaikka olin aikonut pitää yhden pennun. Mimmu olisi halunnut pitää Irtoparran, minä Remun. 

Ensimmäiset koirankatsojat tulivat lauantaina Pudasjärveltä ja he varasivat Irtoparran. Pentu tulisi kymmenvuotislahjaksi perheen tyttärelle, joka silminnähden säteili onnesta pidellessään pentua sylissä. Uusi koti oli maalaistalo, jossa oli kaikenlaisia eläimiä. Ajattelin, että Haaveilija-Irtoparta olisi siellä varmasti onnellinen, onnellisempi kuin meidän pikku kaksiossa kahdeksankerroksisessa kivilabyrintissä. Sovimme, että perhe tulee noutamaan pennun alkuviikosta. Näin minulle jäi aikaa hyvästellä Irtoparta. 

Ymmärrän nyt täysin niiden äitien tunteita, jotka antoivat lapsensa Ruotsiin sotalapsiksi. Tietäen, että heillä on uudessa paikassa paremmat olot ja turvallisempaa, he kuitenkin tunsivat suurta tuskaa, ehkä elinikäistä tuskaa luovutettuaan lapsensa ja lapsistakin tuli juurettomia. Miten minä kestän nämä päivät?  Mitä tunteita tuntisivat minun omat pikku pentuni sinä päivänä, kun ne lähtevät lapsuudenkodistaan? 

Toinen puhelu tuli Kemijärveltä. He halusivat myös tyttöpennun, koska heillä oli kaikki muutkin koirat tyttöjä. Muut koirat olivat metsästyskoiria ja asuivat häkeissä ulkona. Nyt oli perheen lapsille luvattu oikea sisäkoira, jota saa helliä kotona sisällä. Puhelun jälkeen asia jäi vielä auki, mutta sunnuntaina 25.heinäkuuta perheen isä soitti, että he tulevat hakemaan Mustikan maanantaina aamupäivällä. Niin olivat molemmat tytöt lähdössä maailmalle. 

Se oli surullinen sunnuntaipäivä. En ollut arvannut, että luopuminen olisi näin tuskallista. Aina, kun katsoin Mustikkaa ja Irtopartaa, nousi kurkkuuni pala ja itku vääntyi ilmoille. Ronja tajusi, että ilmassa on jotain erikoista. Näytti, että se hoivasi tänään pentuja hellemmin kuin ennen. Se aivan kuin puhui niille evästyssanoja. Kertoiko se niille oman kohtalonsa, kuinka hirveää oli luopua Janista, omasta kasvattajasta. Nyt ymmärrän Janiakin, kun hän tuli eka kerran katsomaan Ronjaa uuteen kotiin. Miehenkin piti vääntää itkua. Janikin oli joutunut luopumaan Ronjasta käytännön syistä; hän oli kasvattanut Ronjan omaksi koirakseen. Hänhän oli jo luovuttanut pois viisi Jessican pentua ja aikonut pitää Ronjan. 

Ronja yritti lohduttaa minua, kun se näki, että itkin. Minkähänlaisia ajatuksia Ronjan päässä pyöri?Toisaalta se ei ollut ymmärtänyt koko pentuhommaa, sitä, että ne olivat tulleet sen vatsasta. Se vähän aluksi pelkäsi niitä ja piti niitä kiusanhenkinä. Sitten se tajusi, mitä sen pitää tehdä. Vain muutama viikko äitinä ja sitten luonto ruiskuttaa sellaiset hormonit, että taas alkavat pennut tuntua kiusanhengiltä, jopa kilpailijoilta. Ne pitää ajaa pois reviiriltä. Ronja ei pistänyt yhtään vastaan, vaikka pennut toinen toisensa jälkeen vietiin. Se odotti vain sitä ihanaa rauhaa, joka vallitsi ennen kesäkuuta, jolloin se sai olla perheen ainoa lapsi ja keskipiste. Se rauha laskeutui maahan 1.päivänä elokuuta kello 18.  Kun näytin sille niitä kahta pyhäinjäännöstä, kanin karvaa ja pitsinpätkää, se työnsi ne kuonollaan pois. Se ei halunnut enää mennä pentulaatikkoon, vaan haki oman vanhan nukkumapaikan viileästä parvekkeen oven vierestä.

Kukin tahoillensa 

                                                                                                                             [Alkuun]

Kemijärveläinen perhe tuli maanantaina sovittuun aikaan. Mustikka miellytti heitä ja niin he päättivät viedä sen mennessään Lappiin. Isä oli nopea päätöksenteossa, näytti, että hänellä oli vähän kiire. Heini, opiskelijatyttö, olisi halunnut itselleen omankin koiran ja kerjäsi isältään toista koiraa. Isä sai tytön kuitenkin luopumaan haaveistaan ja pakkasi lapset nopeasti autoon ja niin näkyi autosta vain erkaneva tomupilvi isolle tielle menevällä kujalla. – Ja minun Pikku-Mustikkani oli siellä autossa aivan vieraan tytön sylissä! 

Yhtäkkiä kauhu valtasi minut. Minä kirjoitin hirveän tuskanraastaman tekstiviestin ystävilleni. Ymmärsikö kukaan? Ei ehkä ymmärtänyt. Kukaan ei ainakaan voisi tuntea tätä tuskaa. Hannukaan ei ymmärtänyt. Hän vain yritti selitellä ja rationalisoida ja sanoi, että hyvä, ettei hänen tarvinnut tappaa niitä. Niin, hänhän oli ollut Tavastkengälläkin se yleinen eläinten tappaja, kun hän oli ampujamies. Ovatkohan kaikki miehet aina yhtä täynnä järkeä ja yhtä tunteettomia. 

Ilma alkoi mennä maanantai-iltana niin synkäksi, että päätimme lähteä käymään kaupungissa koko pesueen kanssa. Vaikka pentuja oli enää kolme, oli niiden ulkoiluttaminen kaupungissa vaikeaa. Ne olivat jo niin suuria, että ne eivät mahtuneet enää koriin eikä kasseihin. Ne piti käyttää yksitellen puistossa vankilan sivulla. Ne olivat tottuneet Tyrnävällä juoksemaan ulos, kun oli pissahätä. Nyt ne kiemurtelivat ovensuussa ja niiden oli pakko päästää sisälle paperin päälle, vaikka ne olivat juuri oppineet hienon jutun ulkona. Ja kakkapaikkakin oli aina sama sammalikko mökin ja kuusen välissä. Nyt oli outoa, kun ei löytynytkään sitä ihanan pehmeää hyväntuoksuista paikkaa. Puistokin oli niin avara, että pelotti ja tien vieressä kasvoi pahoja nokkosia ja takiaisia. 

Olimme sopineet, että Irtoparta tullaan hakemaan tiistaina aamupäivällä Tyrnävältä. Minulla oli kuitenkin vielä tiistaina asioita kaupungissa, joten soitin Pudasjärvelle, että tulevatkin hakemaan pennun kaupungista. Ja niin saapui perhe noutamaan Irtoparran. Otin vielä läksiäiskuvan  onnellisesta Emmasta ja Irtoparrasta. Hetken päästä vilkkui vain takavalot Salmelantien päässä, kun auto kääntyi Nahkatehtaankadulle ja Pudasjärveä kohti.  – Ja autossa istui minun Pikku-Irtopartani aivan vieraan tytön sylissä. 

Ystäväni pitivät varmaan minua hulluna, kun he toistamiseen saivat tuskantäyteisen tekstiviestini. Yritin selitellä itselleni, etteihän se Irtoparta kauas mennyt. Pudasjärvihän on lähellä. Voin käydä siellä milloin vain ohi kulkiessani ja käyväthän hekin varmaan usein Oulussa asioilla. Mitkään selitykset eivät auttaneet. Tunsin hirveää luopumisen tuskaa. Osa minusta oli lähtenyt Irtoparran mukana.  

Kävin ostoksilla Stockmannilla ja ostin Remulle oman pannan, koska siinä vaiheessa ajattelin, että Remu jää meille. Ostin myös pentumuroja ja Hill'sin purkkiruokaa isomman varaston, koska en tiennyt, milloin pääsen taas ostoksille. Viimeisen viikonlopunhan olin päättänyt viettää Tyrnävällä ja maanantainahan alkaisi koulu, enkä pääsisi kaupungissa rauhassa kauppaan pitkään aikaan. Apteekista kävin hakemassa matolääkkeet Remulle ja Pikku-Mustalle. Ronja tuli matolääkkeestä sen verran kipeäksi, että päätin olla antamatta sille tällä kertaa Axiluria. Kävin myös Kalevan toimituksessa laittamassa ilmoituksen Pikku-Mustasta sunnuntain lehteen, koska olin vähän epävarma nettimarkkinoinnista. 

Hannu oli saanut kosteasta maalaiselämästä tarpeekseen ja halusi jäädä kaupunkiin, niinpä minä palasin Ronjan ja kahden pennun kanssa Tyrnävän kotiin. Siis kotiin. Mökki oli muuttunut kesänaikana kodiksi: minulla oli siellä kangaspuut, ompelukone ja ”lapset”. Vieraita oli käynyt koko kesänä enemmän kuin kahdeksaan vuoteen yhteensä kaupunkiasunnossa. Ja minusta tuntui, että ainakin kaksi läheisintä ystävääni, Kaija ja Salla-Maria, olivat myötäeläneet odotusajasta lähtien koko kesän minun tunteitani. Tietenkin minäkin elin mukana Kaijan rautatieasemaostokset ja minusta tuntui aivan kuin minä olisin saanut ne kymmenen sisustettavaa rakennusta kellareineen ja vesitorneineen. Eikä se ollut materialistinen omistamisen tunne, vaan se oli hehkuvaa onnea toisen puolesta. Kaija on taitava sisustaja, jonka  sailor/country-henkistä tyyliä minä ihailen. Tulen tukemaan Kaijaa, että hän saa tämän suuren unelmansa toteutetuksi ja sisustetuksi kaikki kymmenen rakennusta ja vinttiä ja puutarhan rehottamaan, niin, että junat kallistuvat Koivun kohdalla, kun kaikki junassa olevat ryntäävät ikkunaan katsomaan jotain aivan mahtavaa. 

Ollin päivänä 29. heinäkuuta soitti Tupoksesta nuori isä ja kyseli, oliko minulla vielä koiranpentuja. Kerroin , että on yksi pieni musta poika. Hän ilmoitti, että hän tulee lasten kanssa katsomaan. Ja  eipä mennyt kauan, kun auto hyrähti pihalle ja koko perhe, lapsia ainakin viisi, ryntäsi halailemaan Pikku-Mustaa. ”Tämä on minun koirani”, ilmoitti Teemu. Ja niin Pikku-Musta pakattiin autoon ja taas vilkkui vain auton perävalot, kun Pikku-Mustaa vietiin. Kujan päässä auton nokka kääntyi Tupokseen päin. Ja siellä istui minun kaikkein pienin pentuni, Pikku-Musta, aivan vieraan pojan sylissä. Tuskan tekstiviestit lähtivät taas radioaalloille ja minun sydämeni meinasi pakahtua. Onneksi Hannu ei ollut siellä esittämässä loukkaavaa järkipuhettaan (”Taas yksi tapettava vähemmän”). 

Siinä minä istuin Ronjan kanssa portailla Remu sylissäni ja puristin sitä rintaani vasten. Sisaret olivat lähteneet, Remu ihmetteli tilannetta. Se makasi vain auton alla. Se oli surullisen näköinen. Kukaan ei peuhannut enää sen kanssa ojassa, kukaan ei kisaillut ruokakupista, ketään ei saanut enää rökittää. Onneksi Salla-Maria tuli ojan yli lohduttamaan meitä. Hän peuhasi Remun kanssa ja taas oli kaikki aivan kodikasta.

Maalaiskesä oli meidän osaltamme kuitenkin melkein ohi. Aloin jo pakata tavaroita autoon kaupunkiin muuttoa varten. Olin ajatellut lähteä jo sunnuntaiaamuna, koska minun piti kaupungissa valmistautua ensimmäiseen koulupäivään. Olin jo melkein unohtanut lehti-ilmoituksen, netti-ilmoitukset ja kymmenet ilmoitustaulut. Jonkinlainen haikeus leijaili ilmassa. Illat pimenivät ja syksyinen alakuloisuus levisi myös mieleeni.

 Remu alkoi jo elää ison koiran elämää. Otin sen mukaan pitkille lenkeille, joita tein Ronjan kanssa.Kävimme yhdessä katsomassa Pirkolan kilipukkeja, vastasyntyneitä varsoja ja Turo-koiraa. Toisena päivänä kävimme laskemassa Jussilan Esan lehmät, mikä oli Ronjan mielipuuhaa. Ronjahan seurasi koko vuorokauden lehmien liikehdintää lähiniityllä. Yhtenä iltana menimme autolla ”perunakujaa” pitkin Korven kylän puolelle metsätielle ja kävelimme siellä tehden luonnonhavaintoja. Remu löysi aina jotain mielenkiintoista. Olin keväällä nähnyt useampia käärmeitä sen tien varressa, joten piti koko ajan katsoa, ettei se keppi, johon Remu tarttui, ollutkin kyykäärme. 

Remun silmät olivat olleet jo viikon verran punareunaiset. En kuitenkaan ollut havainnut sillä mitään vilustumisen merkkejä, vaikka pennut kastuivat aina ulkona käydessä. Kuivattelin ne tavallisesti pyyhkein ja tukankuivaajalla ja niiden sängyn yläpuolellahan oli lämpölamppu ja sängyn sivulla öljypatteri. Myöhemmin kävi ilmi, että Remulla oli ehkä ollut vilustuminen, koska sen kaularauhaset olivat vielä elokuun alussa turvoksissa. Joka tapauksessa se vatsa meni kuralle matolääkkeestä ja annoin sille lauantaina Tehobaktia. Lääkkeen viimeinen myyntipäivä alkoi olla lähellä, joten aloin epäillä, että se ei enää tehoaisi. Kävin Tyrnävän apteekissa, mutta siellä ei ollut Tehobaktia, se piti tilata jostain. Siispä päätin ostaa Tehobaktin sunnuntaina keskustan apteekista. Siihen asti Remu sai kärsiä vatsanpuruista, jos vanha aine ei tehoa. 

Ensimmäinen puhelu tuli aamulla kuuden jälkeen, sitten koko päivän viidentoistaminuutin välein. Kaikki halusivat pienen mustan monirotuisen koiranpennun.  Jotkut olivat jopa vihaisia, kun ilmoitin, että se meni jo torstaina. Ei saa kuulemma ilmoittaa, jos ei ole mitään myytävää. Tunsin itseni jo petturiksi. 

Eräs oululainen rouva halusi ostaa koiran tyttärelleen. Ymmärsin, että tytär oli jo aikuinen, mutta jostain syystä tytär ei ottanut minuun ollenkaan yhteyttä. Äiti vaan soitteli monta kertaa ja kerjäsi, että antaisin oman pentuni heille, he kun asuvat aivan lähellä meitä. Houkutus oli suuri, mutta en vieläkään päättänyt luopua Remusta.  

Pakkasin jo autoa lähteäkseni kaupunkiin. Eräs nuoripari oli kuitenkin myös useampaan kertaan soittanut minulle samasta koira-asiasta. Minä tietenkin kehuin hirveästi Ronjaa ja Remua ja yritin selittää, että tämä on se ihanin pentu, jonka olen ajatellut kouluttaa agilitykoiraksi. Huomasin kuinka tunteenomaisesti nuoripari suhtautui koiravauvaan. Kutsuin heidät käymään kotimatkalla katsomassa meitä Tyrnävällä ja pyysin samalla tuomaan Oulusta Tehobaktia Remulle. Halusin nähdä tämän sinnikkään nuorenparin, jotka olivat päättäneet saada minun ainokaiseni. Halusin vasta nähtyäni päättää, voinko antaa oman pentuni heille. 

Hetken päästä Janne kuitenkin soitti, että he ovat Tupoksen huoltoasemalla, mutta hänen vaimonsa ei suoranaisesti voi tulla katsomaan pentua, jos käy niin, että he eivät saakaan sitä, hän ei kestäisi sitä pettymystä. Toisilla on erilainen tuska, ajattelin. Olin kuitenkin ilmoittanut sille toiselle innokkaalle koiran haluajalle, että en anna Remua hänelle. Sanoin Jannelle, että jos luovun Remusta, annan sen heille, mutta haluan nähdä heidät kuitenkin ensin

Varttitunnin päästä pihaan ajoi auto, josta nousi nuori reipas mies, Janne, ja hentoinen jännityksestä värisevä nuori rouva Anri. Ja niin minun Remuni sai uuden perheen ja uuden kodin. He ymmärsivät tuskani ja minä ymmärsin heidän kaipuunsa. Kun näin Remun Anrin sylissä, tiesin, että sillä oli siinä parempi paikka kuin minun sylissäni eikä se tuntunut nyt yhtään pahalta. Remu olisi varmaan onnellinen heidän kanssaan. Pakkasin mukaan kaikki penturuoat, lelut ja unirätit.  Jannen tuoma Tehobakt jäi pakattuna kuitenkin keittiön pöydän kulmalle ja se vieläkin avaamattomana minulla jääkaapissa. 

Ronja ei ollut imettänyt pentuja pariin viikkoon, mutta nyt tapahtui ihme. Aivan kuin aavistaen viimeisen tilaisuuden tyhjentää vielä maitoa tuottavat nisänsä se asettui makuulleen ja antoi Remun imeä aivan rauhassa. Ehkä sillä parani Remun vatsavaivat, koskapa Janne ilmoitti seuraavana päivänä, että vatsa oli toiminut normaalisti ilman Tehobaktiakin. 

Niin lähti viimeinen ”lapsenlapseni ” maailmalle. Taas vilkkuivat auton takavalot kujalla, kun auton nokka kääntyi tienpäässä kohti Haapavettä. Olinko minä jo niin turtunut, että en pystynyt enää tuntemaan tuskaa, enkä itkemään. Olo oli kevyt ja seesteinen. Olin oikeastaan onnellinen.

Laitoin viimeiset tekstiviestit ystävilleni. Vastaukset tulivat melkein heti: ”Sinunhan piti pitää se itselläsi!Mitä tämä on?” Kerroin kaikille, että Remua rakastetaan nyt enemmän ja paremmin kuin, mitä meidän perheessä olisi ollut mahdollista ja se pääsi uuteen kauniiseen kotiin maalle, mikä on parempi kuin meidän hissitalo. Ja lisäksi minulle on luvattu kertoa sen kehityksestä. Ja niin Remusta, joka oli Kaijan keksimä nimi, tuli Masse, joka nimi ehkä vastaakin paremmin sen paimenkoiraluontoa. 

Olen käynyt tervehtimässä Massea ja Tinoa (Pikku-Musta) ja havainnut, että molemmilla menee hyvin ja kaikki ovat onnellisia. Kaikki neljä pentua ovat muuttuneet nyt jo varmaan isänsä näköisiksi, niin että ihmiset luulevat niitä partiksiksi. Ronja ei ole kaivannut pentuja, vaan on nauttinut prinsessana olemisesta. Kaupungissa on kuitenkin aika tylsää, mitä nyt pyykillä käydään, ja kellarissa ja autotallissa. Kohta tulee kuitenkin taas kevät ja pääsee lehmiä haukkumaan. 

                      Kuinka nyt suren pentujeni lähtöä?
                      Kuin talvi suree lumensa menettämistä
                      kevään kukkaloistolle.
                      Kuin kevät suree kukkiensa muuttumista
                       kesän hedelmäsadoksi.
                      Kuin kesä suree hedelmiensä putoamista
                      sadonkorjaajan koriin.
                      Kuin syksy joka huokailee lehtiensä putoamista
                      ja muuttumista maan mullaksi .
                      Niin kaikki rikkaus, joka minulla oli,
                      muuttuu toisen onneksi
                      ja minä kuljen onnellisena
                     tietäen heidän onnestaan.

Mitä jos niitä olisi ollut yhdeksän?

Pääsivu

Leenan sivulle

Maailmanmatkaaja

Näytä koko taustakuva

Henkireikä

Luonnossa

Linkit

Koirat ja minä